Viikon vieras – Laura Kolbe:

Kotiseutuna 1970-luku

Tämä Laura Kolben kirjoitus on peräisin vuodelta 2012 mutta kuvaa edelleen osuvasti yhden sukupolven poliittista kasvuympäristöä.

Suomen historian sykettä on säädellyt sukupolvien eteneminen. Eräät niistä jättävät vahvemman jäljen kuin toiset. Erityisen paljon intohimoja herättää 1970-lukulaisuus. Yhteisöllisen muistimme pinnalla kuplivat edelleen Salt-sopimukset ja Etyk, protestivaalit ja UKK-poikkeuslait.  Vuosikymmen jätti ihollemme tupo-sopimukset ja öljykriisin, liennytyksen ja Helsingin hengen. Sisäpolitiikkaa leimasivat paketissa olevat pellot ja betonilähiöt, rötösherrajahti ja Koijärvi-liike.

Suomen 1970-luvulla kasvoivat ”seiskytlukulaiset”. Eräs heistä on Timo Laaninen, joka tuolloin nousi poliittiseen kansalaisuuteen. Aikakauden sähköisyys jätti jälkensä sukupolveen poliittisesta tai ideologisesta suuntautumisesta riippumatta. 1970-luvun Suomessa ensimmäiset Kekkosen aikana syntyneet tulivat teinipolitiikkaan ja vuosikymmenen lopulla myös äänestysikään. Suhde politiikkaan muuttui. Puolueista tuli modernin yhteiskunnallisen kehityksen takuuvoimia ja puoluetoiminnasta modernin ihmisen tunnus.

1970-luvulla yhteiskunnan sosiaalinen perusta muuttui. Suuret ikäluokat olivat kouluttautuneet ja toimivat jo ammateissa. Maatalousväestö väheni, urbaanit elinkeinot voittivat. Suomi sivuutti lähes hyppäyksellä eurooppalaisen teollisuusvaiheen, kaupungistui ja palveluvaltaistui. Yhteiskunta nähtiin tehokkaana koneena, joka vaati asianmukaista ohjausta toimiakseen. Käsitteet kokonaisvaltainen suunnittelu,valtiovetoisuus ja julkinen sektori löivät itsensä läpi 70-luvulla.

Globaalitalouden kriiseistä ja työttömyydestä huolimatta suomalaisten elintaso saavutti huippunsa. Bruttokansantuote kasvoi ja vauraus lisääntyi. Kaupungeissa kasvoi uudenlainen kuluttajuus. Ensimmäiset supermarketit alkoivat korvata kylä- ja korttelikauppoja. Peruskoulu avasi opintien sosiaalisesta taustasta, kotiseudusta ja sukupuolesta riippumatta. Tiedon runsaus vyöryi kaikkialle ja vuosikymmenen avainsanaksi nousi tiedostaminen.  Infotulva lisäsi tietämisen tuskaa.

Kylmän sodan maailma oli mustavalkoinen ja selkeä. Oli helppo ottaa kantaa puolesta ja vastaan. Ristiriita oman turvallisen maailman ja suurten kansainvälisten ongelmien välillä loi edellytykset suoralle demokratialle, lakoille ja joukkovoiman käytölle. Vaikka poliittiset liikkeet elivät voimansa tunnossa, eivät kaikki radikalisoituneet tai taistolaistuneet. Merkittävä osa nuorista, kuten Laaninen, hakeutui keskustaan tai oikeistoon hakemaan aatteellista kotia.

Järjestökeskeisyydestä muodostui vuosikymmenen tunnus. Teinikunnat ja kouluneuvostot pullistelivat, puolueiden piirijärjestöt olivat voimansa tunnossa, solidaarisuusyhdistykset ja kulttuuriliitot kukoistivat. Aktiivisuus tempaisi mukaansa marssimaan, toimimaan, vaatimaan, vetoamaan, julistamaan ja organisoimaan.

Tänään, 2010-luvulla, 1970-luku tuntuu etäiseltä, historialta.  Nyt eletään individuaalisuutta korostavan ja lyhytjännitteisen markkinatalouden imussa. Kaikkea on tarjolla paljon, heti, tässä ja nyt – kuluttamista, erotiikkaa, nautinta-aineita, sosiaalista mediaa. Me 1970-luvulla aikuisuuteen kasvaneet katsomme joskus haikeana nuoruutemme vuosikymmentä. Ylilyöntien ohella siihen kuului ihanteellisuutta, välittämistä, solidaarisuutta, kollektiivista huolta ja rakkautta, maailmanparannusta, keskusteluja, pyrkimistä älyllisyyteen, toimintaan, vastuuseen ja vapauteen. Jos sallitte, alkaa olla 70-luvun maineen palautuksen aika.

Laura Kolbe
Historian professori